Sisäisen kitkijän etsintää

Rivitalossamme meillä on pieni etu- ja takapiha, suuri terassi, vähän nurmikkoa ja muutamia kukkia. Kitkettävää ei siis juuri ole. Taloyhtiön talkoissa olen useimmiten ollut vapaaehtoinen muonitusjoukoissa, koska 'minähän en pensaissa kitkemässä kyki'. Lapsuudenkodissa oli tontilla kokoa mutta lukuisat koivut, runsas aluskasvillisus (mustikan- ja puolukanvarvut, kielot, sini- ja valkovuokkomatot) sekä sammaleinen kallio loivat luonnontilan tunteen. Iso nurmikenttä ja muutamat perennat (puutarhamökillekin tuodut päivänliljat ja upeasti kukkineet mutta runsaasti työllistäneet georgiinit) sekä lähinnät petunioista ja Uuden Guinean Liisoista koostuneet yksivuotiset asetelmat eivät kovasti kitkijää kaivanneet.

Isän 'joriinit' - pakko oli tämän verran vanhoja muistella ja kaivella vuosien takaa tämä kuva. Mahtavimmillaan kukkia oli paljon enemmän. Nyt odottelemme, että meidän daaliat jaksavat alkaa kukkia.

Kitkijähistoriani on siis lyhyt ellei suorastaan olematon. Niinpä olen suuresti hämmästynyt kun puutarhamökillä touhutessani olen vihdoin löytänyt sisäisen kitkijäni: nyhdän innolla pienetkin rikkakasvien alut niin kukkapenkeistä, villiviinien juurilta kuin aronia-aidoista - ja nautin työstäni! Missä muussa näkee kättensä jäljen näin konkreettisesti vaikka selkä ei suoristu ja reidet huutavat hoosiannaa? Ja kompostikin kiittää.

Siinä sitä kitkettävää aitaa